Muutin reilu kuukausi sitten Fuengirolasta Valencian maakuntaan, pieneen maalaiskylään nimeltä Benaguasil. Ensimmäisten päivien aikana tunsin heti erilaisuuteni täällä.
Fuengirolassa paikalliset ovat tottuneet vaaleaverikköihin ja siihen, että niitä tulee ja menee ja palaa. Benaguasilissa olen ainut suomalainen. Ja nopeasti sana kulkee. Viikon asuttuani, illalla kävellessäni kahden koirani kanssa, vanhempi rouva leikillään kysyi itselleen toista koiraani.
– Jo vain joutaa, mulla on kotona vielä kolmas, vastasin, johon rouva itsevarmasti vähän virnuillen nauroi että ”Joo, kyllä tiedetään…” Vähän hämmentyneenä jatkoin matkaa, kuitenkin tietyllä tavalla helpottuneena siitä, että minuun otetaan kontaktia. Sillä vaikka sanon päivää kadulla oikein urakalla, en siihen läheskään aina saa vastakaikua. Joskus ihan oikeasti katsotaan pitkään ja keskustelu lakkaa kun kävelen ohi, Yhdessä seinässä luki: Meidän kylä, vain meille! Tuli mieleen mamu-tilanne kotimaassa.
Dilaila on Liettuasta. Hänellä on pieni ruokakauppa autotallissa. Ystävystyimme nopeasti ja usein käyn siinä ruokakaupassa juoruamassa. Samalla saan lisää tietoa kylästä; että ilotulitusraketteja ammutaan millon vain halutessa jos jollakin on juhlat, ja että kylän kaijuttimista kuulutetaan päivittäin kuolemat, käsityökurssit ja kauppojen alennukset.
Dilaila tuntee myös erilaisuutensa ajoittain vahvasti. Varsinkin alussa kauppaan tuli paljon ihmisiä sanomatta päivää; nokkavartta pitkin vain katselemaan mitä se ulkomaalainen on tehnyt. Dilailan puheessa kuuluu vahva aksentti, vaikka kielioppi on lingvistiikkaa opiskelleella naisella täydellistä:
– Todella sulkeutunut on tämä kylä. Ja todella traditionaalinen, hän kertoo. ”Traditzional…” Esimerkiksi naiset eivät Benaguasilissa ainakaan julkisesti juo alkoholia lainkaan. Tätä ja muita eroja mietimme autotalliruokakaupan vihannestiskillä, oluet käsissämme.
Fuengirolassa ollessani välillä pääsi unohtumaan se tosiasia, että olen Espanjassa. Samanlainen ulkopuolisuuden tunne kun minulla on Benaguasilissa, voi tulla espanjalaiselle vaikka bussissa Los Bolicehsista Pacosiin. Niin paljon ovat Marimekko ja Luhta vallanneet katukuvaa. Ymmärrän täysin, miksi Los Pacosiin vievä tie on nimeltään Avenida Finlandia. Ainoastaan kesäkuukausina pohjolan murre kaduilla rauhoittuu.
Joskus joukossa tyhmyys myös tiivistyy. Tulee mieleen mies, joka suomalaisia täynnä olevasta pöydästä huusi espanjalaiselle tarjoilijalle vihaisesti, kun kahvi oli taas (paikalliseen tapaan) lasissa eikä kupissa. ”Pitäähän sen nyt perk##e jo oppia!” Uskompa vain, että jos mies olisi ollut yksin, käytös olisi ollut toisenlaista. Eräs taksiautoilija kertoi suomalaisten olevan pahimpia asiakkaita – varsinkin iltaisin. Kysyi ihan vakavissaan tarkoittaako haista vi##u autosta ulos astuttaessa -kiitos, hei.
Vaikka Espanjaan muuttomme on valinnaista ja vaikka tuomme mukanamme rahaa ja liiketoimintaa, olemme silti vieraalla maalla. Vaikka meillä on palvelut ja baarit, lihapullat ja karaoke, olemme me ulkosuomalaiset täällä silti maahanmuuttajia – espanjan mamuja.
Heta Hautamäki (kuvassa oikealla)
Irlannin kautta Espanjaan pysähtynyt elämänpohtija. Heta kissoinen ja koirineen otti ja muutti Fuengirolasta opiskelujen vuoksi Valenciaan. Itäinen Espanja ja siellä uusi kotikylä antavat taas uutta perskektiiviä maasta maahan muuttajalle.