Koti Espanjasta – mistä kaikki sai alkunsa?
Koira vieköön!
– Muutetaan maalle ja hankitaan koira, eikö se olisi sinustakin aivan ihanaa? kysyy Anita.
– Mikäpä siinä, vuh vuh, vastaan juuri rakastuneen höveliydellä.
Parikymmentä vuotta sitten minun ja Anitan elämäntiet kohtasivat. Kummankin selän takana oli muutamaa vuotta aiemmin koetut avioerot, mutta silmissä jo uskoa ja uskallusta uuteen suhteeseen. Niin, ja kun Anitasta oli kyse, merkitsi tämä muutakin kuin vain raukeata loikoilua lemmen roihun äärellä.
Muutimme maalle, Tampereelta Kuruun, missä meille valmistui talo järven rannalle 2010. No, halusin sitä minäkin, vaikka paremmin tunsin maalaiselämän realiteetteja, maalaispoika kun taidan aina olla. Tampereelle tulin aikoinaan opiskelemaan ja sain sieltä sittemmin myös työtä. Viimeisimmät kymmenen vuotta kuljin sinne Kurusta. Talo saatiin maksettua viitisen vuotta sitten.
Hyviä aikoja Kurussa
Minulla ei ole ollut koskaan koiraa. Nuorempana kävin juoksemassa pitkien työpäivien jälkeen Tampereen Lentäväniemen lenkkipoluilla, tavallisesti jo iltahämärissä. Jotkut katsoivat oikeudekseen pitää siellä karvaturrejaan irrallaan, ja harva se ilta joku näistä: ”Hei, se on ihan vaaraton, haluaa vain leikkiä”. Pyrki näykkimään jalkojani, tuohon aikaan vielä niin nopsia ja sorjia. Riemukkaan ja rentouttavan liikkumisen puhtoinen ilo kärsi, ja minulle jäi jotain hampaankoloon koko koiratouhua kohtaan.
Anitalla sen sijaan oli ollut jo pikkulapsesta asti näitä epäilyttäviä otuksia, esimerkiksi Benito, joka oli saanut nimensä italialaisen, tuon ei niin ”hiljaisen ja ystävällisen” diktaattorin mukaan. Kun tapasimme, hänellä ei koiraa ollut; valtava, sohvan täyttänyt Bernin paimenkoira, Essi, oli jo poistunut ajasta haukahtelemaan Sveitsin Alpeille.
Nykyään koirasuhteeni on kuulemma huomattavasti kohentunut. Voi olla… Naapurin Sirpalle, maalle, ilmaantui pari vuotta sitten ärhäkkä terrierin pentu, Niilo, ehkä siinä syy. Se ampaisi heti syliini, ja siitä lähtien olemme olleet mitä parhaimmat kaverukset, mutta tämä on jo toinen tarina…
Naapurin Sirpan Niilo, hurmuri, eikö vain?
Palataanpa asiaan, alkusyihin, on nimittäin taas tullut aika vaihtaa maisemaa, kauemmaksi, huh, paljon kauemmaksi kuin Tampereelta Kuruun! Asuimme siis Kurussa (tai, virallisesti se on kotipaikkamme edelleen; olemme laittaneet talomme myyntiin, vaan eipä tuo vielä kaupaksi ole mennyt.) Varsinkin minä viihdyin hyvin. Lapsuudenkotini oli ollut erään Pohjanmaan joen tuntumassa, mutta nyt elin siis peräti järven rannalla, mikäpä sen parempaa!
Kesäisin löysin Kurusta aina uusia, upeita paikkoja, kun vaeltelin sen erämaissa, marjastamassa tai muuten vain. Anitaa houkuttelin retkilleni mukaan, mutta tietysti, hänen herkkä kaupunkilaiskorvansa oli ladannut mieleen uhkakuvia paikkakunnan karhuista, joten hän katsoi parhaaksi pysytellä etupäässä sisätiloissa ja pihapiirissä. Ensimmäisinä vuosina meillä oli vielä kunnon talvet, mutta pikkuhiljaa alkoi pitkä, loskainen ja pimeä vuodenaika tuntua raskaalta, minustakin.
Ei koiraa, vaan etelän lämpöä
Oli tapahtunut muutakin. Minä olin pyörtänyt päätökseni koira-asiassa, (mielestäni ihan järkevillä perusteilla), jo kauan sitten, mutta enhän siitä noin vain ollut päässyt irti. Oli tullut maksun aika.
– No hyvä, teemme sitten niin, että talvisin muutamme Espanjaan, lämpöön ja valoon; tähän sinun on nyt suostuttava, mokomakin! ilmoitti Anita.
Loppujen lopuksi oli niin, että myös Anita oli tullut toisiin aatoksiin uuden nelijalkaisen perheenjäsenen hankinnan suhteen. Vaan mitäpä se enää auttoi. Minun pääni oli pistetty sellaiseen hihnaan, että siitä oli turha pyristellä irti. Uudelleenkoulutukseni otti kyllä aikansa. Esitin pitkään, että mikäpä siinä, mutta missään tapauksessa emme ryhdy ostamaan sieltä yhtään mitään; onhan siellä vuokra-asuntoja yllin kyllin!
Monia vuosia menikin näin. Kävimme Espanjassa parikin kertaa vuodessa, ja kaikki sujui aina hyvin, hotelleissa tai muissa vuokrahuoneistoissa. Vaan harhaa taisi olla tämäkin…
Anita ja Jaska; herra miettii, olisiko sittenkin pitänyt ottaa koira; no ei vaineskaan…
Lopulta kuitenkin oma koti Espanjasta
Anita nimittäin seurasi, enemmän tai vähemmän vaivihkaa, Aurinkorannikon asuntomarkkinoita. Minä hankasin sitkeästi ostamista vastaan, kunnes sitten jonakin heikolla hetkellä suustani livahti jotakin, minkä Anita tulkitsi myöntymiseksi. Ja eipä kestänyt kauan, kun olimme jo maksamassa käsirahaa Fuengirolan Torreblancaan rakennettavasta asunnosta. Samalla oli alkanut loputtomalta tuntunut ruljanssi erinäisten selvitysten kanssa, sekä tietysti myös itse asunnon ostamisen rahoittamisen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Minä olin jo eläkkeellä yliopistolta, ja Anita teki vielä osa-aikaisesti psykoterapeutin töitään.
Niin, vielä näistä selvityksistä. Ne menevät, ”ties minne” (ainakin rakentajalle, myyjälle ja pankille asiointitoimistomme kautta (ilman sellaisia ei mistään taitaisi tulla mitään). Rahoitussuunnitelmat, tulot, säästöt ja omistukset pitää selvittää viimeistä hilkkua myöten. Hyvänä tarkoituksena tässä on kai rikollisen rahanpesun estäminen. Hieman erikoiselta tämä silti tuntui, selvittää vaikkapa sitä, mistä eläkkeeni on peräisin. (Itse asiassa vieläkin, kun viimein olemme asuntoomme pääsemässä, on tarkasti dokumentoitava, että juuri minä olen nostanut Suomessa lainan ja että juuri minä olen sen siirtänyt yhteiselle tilillemme – niin ja tietysti sekin pitää näyttää, että juuri minä olen Osuuspankista velkaa ottanut, jne.)
Yksi kesä meni remontoidessa taloa kauppakuntoon. Niin, ja ainakin minä olen joutunut tekemään myös surutyötä rakkaasta kodista luopumisen takia. Vielä se ei ole Suomen jähmeän taloustilanteen takia uutta omistajaansa löytänyt. Ja kukapa tietää, jos vielä keksisimme tavan pitää se itsellämme. Menettäisin kyllä maineeni matemaatikkona, jos joku kuulisi, että lottoamme. Eipä siis kerrota siitä kenellekään…
Monenlaista asianhoitoa
Espanjan kodin hankkimisen kokonaiskustannukset ovat noin 350 000 euroa. Tässä on mukana itse asunnon hinta (309 000 €) sekä autopaikka, varasto, arvonlisävero (10 %), asiointitoimiston kulut ja eräitä muita kuluja. Lopullinen maksu myyjälle suoritetaan, kun asunto on valmis. Silloin viimeistään on oltava tili myös espanjalaisessa pankissa (meillä CaixaBank, sillä tämän pankin konttorista Fuengirolassa löytyy suomea puhuva virkailija). Sitä ennen on pitänyt maksaa käsirahan (5500 euroa) lisäksi noin kolmasosa kiinteistön hinnasta. Mielenkiintoista ehkä sekin, että tämä raha ei vielä mene suoraan rakentajalle (kuten tavallisesti Suomessa), vaan asiointitoimiston järjestämälle notaarille (väliaikaisesti talteen).
Asunnon kalustaminen vie tietysti vielä omansa. Minä joudun ottamaan siis jonkin verran lainaa, Suomesta (OP). Sen vakuudeksi käy vain omaisuus kotimaassa. Siinä ei sinänsä ole ollut ongelmaa, koska vakuudeksi on käynyt omistusosuuteni Kurun talostamme. Pankki Suomenkin päässä vaatii kyllä, aikanaan, dokumentin toteutuneesta kaupasta. Ahdistaa tietysti hieman huomata olevansa, taas kerran, asuntovelallinen. Mutta, kyllä ostaja vielä löytyy kauniille kodillemme Kurussa! Pakko uskoa. Sekin, ainakin ajoittain, lieventää huolia, että Espanjassa asuntomarkkinat toimivat vilkkaasti. Eli jos taloutemme joutuu liian lujille, saamme siellä kotimme myytyä.
Vihdoin loppusuoralla
Tätä kirjoittaessani (marraskuussa 2025) emme ihan ole vielä päässeet Espanjan talvikotiimme, vaikka koko prosessi on käynnistetty yli kaksi vuotta sitten. Uudessa kodissa on olohuone, keittiö, kolme makuuhuonetta (aika pieniä), kaksi erillistä WC:tä ja suihkutilaa sekä isot terassit. Talokompleksiimme tulee 73 muuta huoneistoa, yhteiset uima-allastilat, kuntosali ja saunaosasto. Meren rantaan ja turistihulinaan, on sopiva, muutaman kilometrin matka. Lähin juna-asema (Málagan ja Fuengirolan välillä junayhteydet ovat erinomaiset) on Los Boliches, mistä alkaa melkoinen nousu Torreblancaan, mutta sen jaksaa kyllä kävellä, ja bussillakin pääsee.
Astrid Lindgrenin ihastuttavissa Eemeli-kirjoissa uhkakuvien ja pelkojen maailmaa esittää vaivaistalon asukki ”Maija”. Lindgren, tuo viisas ja ihana ihminen, saa kyllä tämänkin henkilön kuvaan lämmintä, pehmittävää huumoria. Eemeli puolestaan ei pelkää mitään, tai no, ehkä vähän isäänsä ja verstashuonetta, kun jää kiinni jostakin kolttosesta.
Jonnekin Maijan ja Eemelin väliin kai tässä itsensä (ja Anitan) voisi asettaa, lähemmäksi Eemeliä. Tämän vintiön iän olemme jo aikoja sitten ohittaneet (vaikka sitä ei aina uskoisi), mutta jotakin hänen uteliaisuudestaan, elämänilostaan ja kokeilunhalustaan mielellään vielä jakaisi. Väliin kyllä pelottaa ja huolestuttaa, sekin on myönnettävä. On talonvaltaajia (aivan käsittämätöntä, mutta asianmukaiset hälytysjärjestelmät estävät tämän, näin vakuutetaan), maastopaloja, kuivuutta, rankkoja (todella rankkoja) sateita (esimerkiksi Valenciassa lokakuussa 2024; ilmaston muutoksen vakavat seuraukset koskevat tietysti meitäkin), merkillistä, jatkuvaa rumaa riitelyä valtakunnan politiikassa, jne. Siis loputtomasti materiaalia Lindgrenin Maijalle; hän ei olisi Espanjaan lähtenyt…
Valmistautuminen kannattaa
Suin päin Espanjaan asettumista ei kenellekään voi suositella, moniin asioihin on hyvä perehtyä etukäteen. Omaan selviytymispakkaukseeni kuuluu muun muassa kohtuullinen espanjan kielen taito. Vuodesta 2017 tuon kielen harrastaminen on ollut osa elämäni arkea; olin jo lähellä eläkeikää, kun aloitin. Se oli (ja on edelleen) minulle aidosti vieras, silti kiehtova maailma. Tampereen seudulla Kesäyliopisto, Ahjolan Setlementti ry ja työväenopisto ovat tarjonneet kohtuulliseen hintaan opintomahdollisuuksia sekä tosi mukavien opettajien ja uusien ystävien seuraa.
Sitkeyttä opiskelu tietysti vähän vaatii, esimerkiksi minulla meni lähes vuosi ensimmäisen espanjan kielisen kirjan lukemisessa. Sittemmin selvitin saman teoksen parissa päivässä, kun halusin tutkia eräitä kieliopillisia erikoisuuksia (näitä riittää). Mutta: oppiminen, iässä kuin iässä, on mahdollista ja iloista puuhaa!
Espanja on edelleen kaukana Suomesta, monin tavoin. Maan kielen harrastamisen myötä myös yleisempi kulttuurinen ymmärrys kasvaa, lähes huomaamatta. Ilman tätä eläminen maassa pitempään jää turhan vaillinaiseksi, ja ehkä psyykkisesti raskaaksi. Anita on seurannut ahkerasti eri paikallisia, lähinnä suomenkielisiä foorumeita. Yksi hänen huomioistaan on ollut erityisesti Fuengirolan yleisesti hyvä talouden tila ja sen hoito, mikä meillä on vaikuttanut valintoihimme.
Kaupungin tarmokas johtaja, Tampereellakin kerran hyisessä pakkasessa vieraillut Ana Mula, taitaa olla hänen sukulaissielunsa. Itse kuuntelen varsinkin viikonloppuisin ”Espanjan radiota” (RNE) puhelimen sovelluksella; silloin siellä on mainio Pepa Fernándezin toimittama ohjelmasarja. Minulle tulee myös El Páis -sanomalehden digiversio. Luen espanjankielisiä kirjojakin. Toki vähäisempikin orientaatio voisi monille riittää. Toisaalta mikään valmistautuminen ei takaa juurtumista uuteen kulttuuriin. Ehkä tässäkin asenne, Vaahteramäen Eemelin tyyliin, on loppujen lopuksi tärkeintä!
Lue lisää suomalaisista Espanjassa:
Unelmat todeksi – muutto Espanjaan
Suomalaisia töissä Espanjassa
Tarinoita elämästä Espanjassa
Voi hyvin Marjon kanssa
Espanjassa Ellun kaa!
Pääkuva Jaskan ja Anitan kotialbumi
Teksti Jaska Poranen
jaska@espanja.com
toimitus@espanja.com
Olen ollut jo muutamia vuosia poissa palkkatyöstä, missä sinnittelin niin kauan kuin se oli mahdollista, 68-vuotiaaksi. Puolet noin 40 työvuodestani olin opettajana koulutasolla: matematiikkaa, filosofiaa ja monenlaista muutakin. Jälkimmäisen puoliskon työvuosistani toimin matemaatikkona sekä matemaattisten aineiden didaktikkona yliopistossa. Solmu-lehdestä löytyy aika monta, kohtalaisen suurelle yleisölle tarkoitettua kirjoitustani yliopistovuosiltani.
Innostuminen johonkin, tai hurahtaminen voisi joku sanoa, on ollut elämässäni aika tyypillinen piirre. Nuorena nyrkkeilin ja pelasin pesäpalloa. Yliopisto-opiskelijana judo, eikä niinkään opiskelu, täytti monet vuodet elämästäni. Kirjallisuudella on ollut iso osa elämässäni lukiovuosista lähtien, nyt vanhemmiten myös kirjoittamisella. Hyvin mieluista on samoin aina ollut luonnossa kuljeskelu, hiljainen elämän ja koko olevan ihmettely.
Espanjan kielen opiskelun aloitin vajaa kymmenen vuotta sitten, tai, tämä oli turhan kliinisesti sanottu, kyllä minä siihen silloin hurahdin. On tällä ollut myös sivuvaikutuksia, hyviä tai huonoja, aika näyttää: olemme tuota pikaa pääsemässä, vuosien odottelun ja säästämisen jälkeen, talvikotiimme Fuengirolan Torreblancaan.
