Vietin viimeviikonlopun Granadan ällistyttävän kauniissa kaupungissa. Vanhakaupunki kutkutti juuri oikeasta kohtaa omaa estetiikan silmääni. Labyrinttimaisen kaupungin kapeille kaduille olisin mielellään eksynyt vaikka kuukaudeksi.
Päädyin matkaamaan yksin, mikä aluksi vähän jännitti silleen hyvällä tavalla. Ja ihan pikkuisen silleen huonolla tavalla. Erilaisia majapaikkoja selatessa ohkainen opiskelijanlompakkoni vaati mahdollisimman edullista vaihtoehtoa. Halvin vaihtoehto oli hostelli, jossa majoittuisin samaan huoneeseen seitsemän muun matkalaisen kanssa. Apua?! En ole koskaan moista kommuuniasumista kokeillut, suomalaisuus nousi esiin ja murehdin että mitäköhän tästäkin tulee. No olen kuitenkin suhteellisen seikkailunhaluinen ja valmis kokeilemaan uusia asioita, (enkä halunnut syödä koko seuraavaa viikkoa puuroa) joten varasin itselleni punkan. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?
Joillekin yksin matkustaminen on ehdoton ei. Miksi? Ollaanko sitä peloissaan, että voitaisiin vahingossa tutustua uusiin ihmisiin, tai että pitää yleensäkin suurella todennäköisyydellä PUHUA ihmisille? Jotkut eivät halua olla yksin omien ajatuksiensa kanssa. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Nautin kai liikaa omasta, fiksusta, coolista ja huippuhauskasta seurastani.
Lähdin ehkä matkaan yksin, mutta en ole ollut niin seurallinen lyhyen elinikäni aikana. Heti ensimmäisenä iltana huonekaverini kutsuivat minut seurakseen hostellin baariin. Kamala tenkkapoo iski kun saavuin paikalle: olen yksin kalja kädessä eikä niitä tuntemiani ihmisiä näy. Jokaisen suomalaisen pahin painajainen. Seisoako kiusallisesti yksin baaritiskillä lipittäen juomaa juron näköisenä vai mennäkö etsimään juttuseuraa… Kävelin suoraa päätä lähimmän ihmisryhmän luokse: ”Hi!” Ja koin elämäni järkytyksen kun kaikki suoraa päätä esittelivät itsensä sen sijaan että olisin saanut ihmetteleviä katseita.
Seuraavana päivänä lähdin hostellin järjestämälle walking tourille. Värikkäästä seurueestamme löytyy kuva tekstin alusta. Yhdysvaltalaisten Sarahin ja Alexin sekä saksalaisen Sinjen kanssa vietettiin koko päivä tapas baareissa syöden ja teteriassa vesipiippua ja teetä maistellen (kuva yläpuolella). Illalla lähdimme pub crawl -kierrokselle jolla taas pääsin tutustumaan uusiin tyyppeihin.
Tiedät muuten eläväsi high lifeä kun joraat baarista baariin tv:stä tutun Diili-Marion kanssa. Hänellä oli kannettavat kaiuttimet joista soitti musiikkia aina, kun kävelimme seuraavaan baariin, ja voisin sanoa että tämä tyyppi on täysverinen The party don’t start till I walk in -henkilö. Yhdysvaltalaiset tytöt tuumasivat seuraavana päivänä, että ”Who was that boombox guy? He was the best guy ever!”
Yhden viikonlopun aikana olin kansainvälisemmässä seurassa kuin koskaan. Juttelin ihmisten kanssa jotka olivat Belgiasta, Ranskasta, Australiasta, Irlannista, Ruotsista, Uudesta-Seelannista, Yhdysvalloista, Saksasta, Israelista, Kiinasta, Chilestä, Boliviasta, Englannista, Espanjasta ja Argentiinasta.
Hostellielämä oli tajunnan räjäyttävä kokemus. Samanlaista kokemusta en olisi ikinä saanut jos en olisi ollut yksin. Ja mitä parasta, sain uusia seuraajia Instagramiin.
Maija Tasala
Olen 21 -vuotias Maijameikäläinen, lapin metsistä Espanjan aurinkoon ponnistanut media-alan työssäoppija. Jaan kokemuksiani ensikertalaisen silmin Euroopan toiselta äärilaidalta
