Monenlaista mahtui viime viikkoon tänne Aurinkorannikon auringon alle. Välillä satoi ja kunnolla, ja harmaus valtasi elämän. Ja sitten aurinko ja elämä antoivat parastaan. Ei se elo tosiaan täälläkään ole aina ruusuilla tanssimista. Välillä ne elämän piikit raapivat ja kovasti, olipa sitten täällä palmun alla tai lehdettömän koivun alla koti Suomessa. Mutta sen jälkeen sitä taas osaa arvostaa enemmän hetkeä valoisaa. Iloa, silmien ja auringon loistetta.
Viime viikolla ihaninta oli, että yhteisen kevätlomaviikon ansioista saimme koko perheellä nukkua niin pitkään kuin nukutti, valvoa pitkään ja olla yhdessä. Rakastan erityisesti laiskottelu aamuja. Aamuja, jotka venyvät pitkälle iltapäivään ja joita voi viettää rakkaiden kanssa.
Olipa maisemat mitkä tahansa, niin parasta on kun ne voi jakaa rakkaiden kanssa. Jaettu ilo, se saa ilohippuset leviämään ja loistamaan vieläkin kirkkaammin.
Liikkeen ja tunteen lumo
Viime viikolla vietimme Sevillassa mainiot kolme päivää tutustuen tähän niin mahtavaan kaupunkiin. Täältä Fuengirolasta sinne hurauttaa autolla reilussa parissa tunnissa, ja jokin tässä paikassa lumoaa joka kerta kun sinne pääsen. Ja itseasiassa kyllähän minä tiedän mikä se on. Se ei ole Sevillan upea vanhakaupunki, vaikka sielläkin kyllä nautin vaellella.
Eikä se ole tuo maailman isoin katedraali, joka kohoaa majesteettisena maamerkkinä Sevillan keskustassa. Eikä edes nuo katedraalin upeasti koristellut valtavat urut, jotka näyttävät siltä, että kun niitä soittelee, niin ääni kantautuu varmasti pilvien taakse taivaisiin saakka.
Se asia, mikä saa tämän rouvan Sevillassa lumoihin on tuo tulinen, niin intensiivisesti tunteita tulkitseva tanssi. Liikkeen voima, ilmeet ja eleet. Tunne, joka tuntuu kehon joka solussa. Luissa ja niiden ytimissä. Intohimo, ilo ja tuska. Rytmi, joka salpaa mielen ja kehon huomion sataprosenttisesti. Sekä tanssijalla että minulla, joka seuraa lumoutuneena tätä kaikkea. Flamenco, tuo Andalusiasta lähtöisin oleva tanssi.
Ja viime viikolla tajusin, mikä minulle on yhtä kuin Sevilla. Se, mistä olen niin lumoutunut. Ja mikä sai taas minussa aikaan niin ihania liikutuksen, ilon ja huuman tunteita, että halusin viipyillä tämän kaiken äärellä taas melkein kaksi tuntia.
Istun Plaza de Espanjan, tuon niin upean ja valtavan kokoisen aukion takaosassa. Siellä suihkulähteen takana portaikossa. Istun rappusten alimmalla portaalla noin metrin päässä heistä, jotka ovat tulleet esittämään taitojaan tähän upeaan paikkaan. Jakamaan tanssin, soiton ja laulun energiaa, tunnetta ja iloa.
Ja viime viikollakin kirmasin odotuksesta hihkuen katsomaan, että olisivatko nämä upeat katutaiteilijat siellä taas esiintymässä. Ja siellähän he olivat. Tällä kertaa reilusti yli seitsemänkymppinen niin upea nainen tanssi yhdessä häntä varmaan puolet nuoremman miehen kanssa, samalla kun kaihoisan käheä miesääni ja kitaristi loivat upean säestyksen tälle tanssille, jossa iällä ei ollut väliä. Niin upeaa! Ja tämän jälkeen vielä kolme niin kaunista ja ylvästä naista astuivat lavalle.
Tuo rytmi tempaisi mukaansa taputtamaan, hymy levisi kasvoilleni ja lumoutuneena elin tätä hetkeä. Ja en meinannut saada siitä tarpeekseni. Vasta kun minulla alkoi olla jo kylmä ja muut perheestäni ilmaisivat, että nyt voitaisiin lähteä, irrottaudun tästä hetkestä. Mutta se upea tunne. Se jäi elämään kehooni ja mieleeni pitkäksi aikaa. Ja muisto. Se säilyy ikuisesti.
Musiikin iloa
Viime viikonloppuna myös tämä rouva nousi lavalle levittämään laulun iloa, tunnetta ja energiaa niille jotka olivat tulleet kuuntelemaan Fugesingersin konserttia. Täällä Fugessa järjestetäänkin monenmoista konserttia ihan vain meille suomalaisille. Musiikkia laidasta laitaan klassisesta rockiin.
Tällä kertaa meitä oli kokoontunut lähes neljäsataa suomalaista ja kenties joku myös muualta nauttimaan musiikin voimasta. Ja voi kuinka mahtavalta se tuntuikaan kun lopuksi yleisö nousi yhdessä meidän kanssa laulamaan ja tanssimaan Käärijän Cha cha chaata. Tää jäinen ulkokuori on aika tuhota. Nyt lähden tanssimaan niinku cha cha chaa, enkä pelkääkään tätä maailmaa. Ja niin me tehtiin!
Fugesingersin upeat naiset juuri ennen h-hetkeä.
Pelosta puheen ollen. Ainakin tätä paljettipukuista laulajatarta pelotti ainakin vähäsen nousta lavalle esiintymään. Jännitystä pitääkin olla pikkaisen mukana esiintyessä, muttei liikaa. Ja siinäpä onkin sitten taiteilemista.
Jostain kumman syystä pelkäsin taas, että lavalle noustessani kompastuisin rappusissa, ja sitten siinä kaikkien edessä joutuisin könyämään ylös. Ja tätä ei siis nytkään tapahtunut. Ja erityisesti jännitin sitä, että unohdan täysin sanat ja seison siinä sitten lavalla suu auki hölmön näköisenä. Ja sitäkään ei siis tapahtunut, ei vieläkään. Toki parissa kohtaa taisin vetäistä väärän sanan, mutta mitä siitä.
Esiintyminen onkin ristiriitaista hommaa. Se jännittää, mutta silti se huumaava tunne, mikä nousee kun on voittanut itsensä ja on tyytyväinen itseensä. Ja kun tämän lisäksi saa vielä yleisöltä huumaavat aplodit, kiitosta ja ylistystä. Niin se tunne. Se on jotain niin sanoinkuvaamattoman upeaa. Kiitos! Todellakin viikon tähtisilmähetkeni! Ja sille nostimme esityksen jälkeen maljan niinkuin asiaan kuulupi.
Kohti uutta viikkoa
Tällä viikolla luvassa on taas monenmoista. Tänne on luvattu auringonpaistetta ja lämpötilat kohoavat ainakin ennustusten mukaan jopa kahteenkymmeneenviiteen. Eli sandaalit esille ja lämmöstä nauttimaan. Ja rannalle viltin päälle rauhoittumaan aaltojen ääreen. Edellisestä kerrasta onkin jo liian kauan aikaa. Ja sen meriuimisenkin voisi jo korkata.
Toivotankin meille kaikille ihanaisille ihmisille iki-ihanaa viikkoa. Nauttikaamme tuosta energiaa antavasta auringonpaisteesta siellä Suomessa kuten myös täällä Aurinkorannikon auringon alla. Pidetään toisista huolta ja erityisesti siitä ihanaisesta olennosta, joka sieltä peilistä kurkistaa. Hymyillään ja halataan kun tavataan, ja tervetuloa taas ensi viikollakin Ellun kaa Espanjaan!
Lue aiemmin julkaistut Espanjassa Ellun kaa! -blogitekstit:
Espanjassa Ellun kaa!
Pääkuva Espanja.Com
Kuvat Ellun arkisto
ellu@espanja.com