Reilu vuosi sitten keskiviikkona 15.3.2023 julkaistiin ensimmäinen Espanjassa Ellun kaa blogi. Näin se meinasi tämäkin merkkipäivä hujahtaa ohi viime viikon erilaisissa käänteissä. Aika on tosiaan juossut. Kokonainen vuosi, johon mahtui käännettä monenmoista. Hetkiä ihanaisia, jotka saivat silmäni loistamaan. Ja sellaisia, joita ei olisi ikinä uskonut elämän polulla joutuvan kohtaamaan. Elämä yllättää.
Iso iso kiitos, halaus ja rutistus heille, jotka ovat auttaneet, tukeneet, lukeneet, halanneet, iloinneet, kiittäneet ja kannustaneet. Ja niille jotka ovat jakaneet tähtisilmähetkiä ja niitä elämän varjopuolia kanssani. Minna Canthin, tuon suomalaisen supernaisen sanoja lainaten, “Kaikkea muuta kuin nukkuvaa puolikuollutta elämää.” Sitä on todellakin viime vuoteni ollut. Ja yksi mieleenpainuvimmista asioista on ehdottomasti ollut blogini.
Viime vuonna nostimme maljan uudelle blogille lempirannallani. Ja tänä vuonna teemme sen kohta uudestaan.
Ikävä
Ulkosuomalaisen elämän se ikävin asia on mielestäni ikävä. Ikävä niitä Suomen maassa asustavia rakkaita kohtaan. Toki nykytekniikka auttaa tämän ikävän taltuttamisessa ja yhteydenpidossa. Voi vain kuvitella miltä tuntui lähteä maailman ääriin, kun ei voinut pitää yhteyttä muuten kuin kirjeitse. Nyt kirjekyyhkyt on vaihtunut peruspuheluihin ja kaikenmaailman videopuheluihin.
Mutta se, että pääsee oikeasti katsomaan toista silmiin, halaamaan ja aistimaan sen ihmisen vierellään. Sitä on välillä kovakin ikävä.
Ja sitten jos sillä rakkaalla ihmisellä ei ole kaikki hyvin. Se, jos mikä on raastavaa. Odotella ja pelätä puhelua. Puhelua, että asiat on vieläkin huonommin. Ja siinä vaiheessa haluaisi olla ihan siinä vieressä tukemassa ja auttamassa. Pitämässä kädestä ja silittämässä. Silloin onkin parasta suunnata lentokentälle ja hypätä lentokoneeseen mahdollisimman nopeasti.
Sillä niitä hetkiä. Niitä hetkiä kukaan meistä ei elä kuin sen yhden kerran. Hetkiä viimeisiä.
Näinhän se on, että elämään kuuluu varmuudella vain kaksi asiaa. Syntymä ja kuolema. Ja siinä niiden välissä ainoa varma asia on muutos. Mikään ei ole pysyvää. Ja tällaiset hetket korostavat tuon legendaarisen Nykäsen Matin ehkä kuuluisinta lausahdusta, “Elämä on ihmisen parasta aikaa.” Ja siitä jos mistä kannattaa nauttia nyt. Siis juuri nyt, sillä se mitä avautuu seuraavan oven takana. Sitä ei kukaan varmasti tiedä.
Nyt sitten ajellaan
Kun meidän perheen autoa ajanut henkilö sitten suuntasi Suomeen, niin tälle rouvalle tuli eteen ns. pakkotilanne. Ja mikä onkaan parempi motivaattori kuin pakko. Voinen siis myöntää, että tämä Suomessa sen reilusti parikymmentä vuotta ilman ainoatakaan kolaria ajanut rouva oli aiemmin ajanut täällä Espanjan maaperällä vain ja ainoastaan kerran.
Ja Suomessa minua ajamisessa jännitti ainoastaan kaksi asiaa. Helsingin keskustassa rullaavat ratikat ja taskuparkkeeraus, jonka jätin siis mielelläni muiden hommaksi.
Siis oikeasti, olin ajanut Espanjassa vain yhden kerran. Kiitos tästä kuuluu loistavalle julkiselle liikenteelle ja meidän perheen kärsiväiselle kuljettajalle. Ja toki isoin rooli tässä jo vuosia kestäneessä välttelyoperaatiossa oli minun loistavalla mielikuvituksella.
Olin siis mainio keksimään kaikenmaailman tekosyitä sille, miksen juuri minä nyt voinut ajaa autolla täällä. No esimerkiksi koska auto ei ollut tuttu, eikä siinä ole automaattivaihteita. Ja onhan se mukavampaa keskittyä vänkärin puolella näiden mahtavien maisemien katseluun tai rämplätä puhelinta.
Rohkeasti vaan eteenpäin
Niin ja erityisesti nuo kaksikaistaiset liikenneympyrät pelottivat ja pelottavat edelleen tätä rouvaa. Tai itseasiassa ei niissä liikenneympyröissä mitään pelottavaa ole, nehän ovat täällä Suomeen verrattuna todella upeita nähtävyyksiä kaikenmaailman patsaineen ja kukkineen. Mutta niiden sisällä suhahtavien autojen nopeus, lukumäärä, ennakoimattomuus ja vilkun käyttämättä jättäminen. Se minua hirvitti.
Niin ja sitten nuo moottoritieliittymät, joiden kiihdytyskaistat ovat jääneet jostain kumman syystä tekemättä. Ja nuo auton kummaltakin puolelta ohitse suhahtelevat skootterit ja erityisesti sähköpotkulautailijat, joiden usko liikenteen turvallisuuteen ja omiin reagointikykyihin hipoo sellaista tasoa, että itse en sellaiseen pystyisi. Sen verran on itsesuojeluvaistoa vielä takaraivossa.
Ja näinhän se on, että jos on tahtoa keksii keinot. Ja jos ei ole tahtoa, niin keksii selitykset. Ja niin minä tein. Keksin selitykset sille etten ajanut täällä.
Toki tuo liikennekulttuuri on Espanjassa hieman erilaista kuin Suomessa. Toisinkuin kuin Suomessa, niin täällä keskitytään liikennesääntöjen sijaan enemmän liikenteen sujuvuuteen. Ja meno voi olla välillä hyvinkin luovaa. “Mene sinä nyt, niin minä menen sitten”, viitotaan risteyksissä. Täällä annetaankin tilaa paremmin kuin Suomessa, mutta sitä annetaan vain ja ainoastaan sen verran kuin tarvitaan, joten sähäkkyys on tarpeen. Ei kannata jäädä vatuloimaan.
Ja näin tämäkin rouva alkoi ajamaan Espanjan auringon alla. Ja arvatkaapas miltäs se on tuntunut? No aivan mahtavalta! Toki jännitti ja jännittää edelleen, mutta rohkeasti vaan eteenpäin. Täältä kotiportilta vuoren rinteitä alas lasketellessa on fiilis välillä kuin autopelissä, jossa kapeilla teillä jyrkkiä mutkia riittää ja maisemat ovat huumaavat. Ja voi kuinka olen ylpeä itsestäni, viime viikon tähtisilmähetkeni!
Kohti pääsiäistä
Tällä viikolla se taas alkaa, nimittäin pääsiäisen vietto. Palmusunnuntaina Suomessa virvotaan ja varvotaan, ja täällä taas aloitellaan Semana Santan eli hiljaisen viikon viettoa. Ja täällä pääsiäisen vietto onkin sitten aikaslailla erilaista hommaa kuin Suomessa. Ja siitä kerronkin enemmän ensi viikolla.
Toivotankin meille jokaiselle ihmiselle mitä ihaninta viikkoa. Virvon varvon tulevaks vuodeks, tulevaks viikoks. Ilo sulle ja ilo mulle, meille ihanaisille! Ja tervetuloa taas ensi viikolla Ellun kaa Espanjaan.
Lue aiemmin julkaistut Espanjassa Ellun kaa! -blogitekstit:
Espanjassa Ellun kaa!
Pääkuva Espanja.Com
Kuvat Ellun arkisto
ellu@espanja.com
