Koti Espanjasta – autoillen Suomesta Espanjaan
Pitkä ja rasittava automatka Suomesta Espanjaan voi olla vaivan arvoinen. Silloin taatusti konkretisoituu se, kuinka kaukana Aurinkorannikko on, monessa mielessä. Ajomatkan jälkeen kyllä vannoin, etten enää koskaan tartu auton rattiin, otti se sen verran voimille. Nyt kyllä voisin tehdä jo saman uudestaan. Valmistelimme Anitan kanssa matkaa aika huolellisesti, mutta yllätyksiäkin tuli, myös ikäviä. Oli samoin upeata kokea palaset Saksaa ja Ranskaa. Nämä maat ovat olleet Suomelle äärimmäisen merkittäviä, ja ovat sitä edelleen.
Alle olen välähdyksenomaisesti koonnut joitakin tunnelmia elämyksistämme. Tällainen matka on ollut myös sisäistä tarkastelua omasta identiteetistä, siitä mitä me oikein olemme. Yhden arkisemman kehitystehtävän vielä määrään itselleni (ennen seuraavaa reissua): Selvitä, mikä auto oikein on, teknisesti, kulttuurisesti ja psykologisesti. Tätä kautta voit löytää sopivan tasapainon rentouden ja valppauden välille, zen-asenteella – etkä käytä öitäsi muuhun kuin nukkumiseen.
Autolautalla Saksaan
On jo pimeää, kun laivamme Helsingin Vuosaaresta rantautuu Lyypekkiin, perinteikkääseen saksalaiseen kauppakaupunkiin. Siellä on vähemmän asukkaita kuin Tampereella, mutta kaupungissa on elänyt peräti kolme Nobelin palkinnon saajaa. Yksi näistä on kirjailija Thomas Mann. Hänen laajasta tuotannostaan erityisesti Buddenbrookit sijoittuu tänne (ensimmäinen painos 1901). Siinä käsitellään kauppiassuvun kukoistusta ja rappiota. Majapaikkamme Lyypekissä oli Hotel Schweizerhaus; tätä joku bongaamani matkailija oli suositellut. Paikka olikin hyvä, tosin sen löytäminen pimeällä oli hieman hankalaa.
Merimatka Finnlinesin laivalla kesti noin 30 tuntia ja se tuntui tylsältä ja liian pitkältä. Nukkumisesta ei tullut mitään ikkunattomassa, ankean puoleisessa hytissä, laivan moottoreiden jyskeessä. Vaihtoehtoina olivat olleet matkan käynnistämiset Tukholman tai Tallinnan kautta. Tukholma olisi tarkoittanut pitempää automatkaa. Tallinna puolestaan ajamista Puolan läpi, jonka vauhdikkaasta liikennekulttuurista olin kuullut huolestuttavia juttuja (loppujen lopuksi katteettomia, otaksun).
Jaska ja Anita Finnlinesin lautalla. Kuva Jaskan ja Anitan kotialbumi.
Saksan läpi pitkin autobaanaa
Olin huollattanut automme (Honda CRV, vm. 2014, diesel) perusteellisesti ennen lähtöä. Olin myös virittänyt sen vakuutusturvan maksimaaliseksi. Yhdessä asiassa olin silti säästänyt tyhmästi, nimittäin renkaissa. Tästä seurasi ikävyyksiä matkamme viimeisenä päivänä. Automme oli täpötäynnä tavaraa, mattoja, astioita, kirjoja ja vaatteita. Niinpä aina yöpymispaikkaa varatessa piti yrittää tiedustella, löytyisikö sille turvallinen parkkipaikka. Aina tämä ei onnistunut. Kun esimerkiksi iltapimeällä vihdoinkin löysimme vaatimattoman hotellin Ranskassa (Besançonin kaupungin tuntumassa, Itä-Ranskassa), oli sen pihalla auto, jonka ikkuna oli rikottu. Anita kiikutti Suomesta ostetun ison mattomme viereensä, ja Jaska ei päässyt kartanlukijan kainaloon.
Matkareitti Lyypekin kautta merkitsi sitäkin, että edessä olisi perusteellinen ajomatka Saksan läpi. Koulussa minulla oli ollut pitkä saksa, mutta jostakin syystä vierailut tähän maahan olivat jääneet vähiin (vain yksi yö Bremenissä). Niinpä nyt tulisi sekin puute korjattua. Kartalla loistivat esimerkiksi kaupungit Göttingen ja Heidelberg. Ajattelin etukäteen optimistisesti, että ainakin noissa paikoissa pitäisi pysähtyä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jonkinmoinen autoilun ”Sturm und Drang” (”myrsky ja kiihko”; romanttinen suuntaus saksalaisessa kulttuurissa 1700-luvun loppupuolella) valtasi nopeasti mielen, eli eteenpäin, vorwärts!
Kaikkea se saksalainen osaa: pääsiäinen paikalleen, professorin pöksyt
Kalle Väisälä (1893–1968) on tuttu nimi useimmille vanhemmille suomalaisille matematiikan oppikirjojensa ansiosta, algebraa, geometriaa, trigonometriaa… Hän lähti aikoinaan jatko-opiskelemaan Göttingenin maineikkaaseen yliopistoon. Tuohon aikaan erityisesti tämän oppilaitoksen David Hilbert oli tavattoman arvovaltainen ja kuuluisa matemaatikko. Ehkä hieman yllättäen hän teki opettajana Väisälään ainoastaan vaatimattoman vaikutuksen.
Törmäsin joskus alla olevan anekdootin perusrakenteeseen Hilbertistä (hieman sitä muuntelin):
Hänen housunsa olivat takapuolelta rikki, mutta vaikutti siltä, että Arvon Professori oli asiasta itse autuaan tietämätön. Kukaan hänen oppilaistaan ei kuitenkaan rohjennut huomauttaa mitään, mutta matemaatikot ovat tottuneet ratkomaan ongelman kuin ongelman…
Kaikkien tiedossa oli, että Hilbert oli innokas kävelyretkien tekijä; retkellä piti olla vielä aina mukana joku hänen oppilaistaan, jonka kanssa sitten keskusteltiin – niin, mistäpä muusta kuin matematiikasta. Eipä näin ollen ollut hankalaa hänen oppilaansa Richard Courantin – sittemmin tunnettu matemaatikko hänkin – houkutella Herr Professor pienelle vaellukselle.
Hän johdatti Hilbertin polulle, joka vei piikkipensaiden läpi. Kun herrat olivat selvinneet matkan tästä osuudesta, virkkoi Courant professorilleen:
– Voi sentään, kuinka valitettava tapaus: Nuo pensaat taisivat repäistä Teidän housuihinne pienen palkeenkielen.
Tähän Hilbert:
– Ei suinkaan, ystäväiseni. Housuni ovat olleet jo pitempään rikki, mutta kukaan ei ole huomannut sitä!
Hilbertin (1862–1943) maineteot matematiikassa ovat jo niin abstrakteja, ettei niitä oikein pysty popularisoimaan. Häntä vielä kuuluisampi Göttingenin matemaatikko lienee ”matemaatikkojen ruhtinas” C.F Gauss (1777–1855): normaalijakauman kellokäyrä, jne. Hänen opettajansa halusi kerran irrottautua tunniksi töistään ja hän antoi lapsille tehtäväksi laskea summa 1 + 2 + … + 100. Vaan kuinka kävi? Pikkupoika Gauss kiikutti opettajalle saman tien vastauksen…
Tavattoman tuotteliaan Gaussin työt ovat nekin jo useimmiten ylivoimaisia ”maallistaa”, mutta hänen monipuolisuudestaan kertoo sekin, että hän pystyi lopettamaan kirkkohistoriallisen kinastelun pääsiäisen ajankohdasta. Hänen algoritminsa avulla sen hetki voidaan määrittää mille tahansa vuodelle, vaikkapa hänen syntymävuodelleen 1777.
Stau – eli liikenne tyssää
Saksalaiset ovat autokansaa. Ensi alkuun hirvitti mennä mukaan moottoriteiden liikenteeseen. Ja lujaa siellä ajettiin. Mutta toisaalta itse sai mennä aika lailla omaan tahtiin, kun pysytteli sopivalla kaistalla, eli tavallisesti toisella, oikealta katsottuna. Rekkoja (usein lastattuina uusilla henkilöautoilla!) oli liikkeellä valtavasti. Varsin kuuliaisesti ne pysyttelivät eniten oikealla olevalla väylällä. Kyllä siellä sai omalla Hondallakin ajaa, kun halusi ikään kuin rentoutua. Hämmästyttävää kyllä, yksikään massiivinen kuorma-auto ei meille silloin tööttäillyt tai osoittanut muuten mieltään, esimerkiksi tulemalla ihan perään.
Joskus Hondallakin oli pakko ohittaa. Kaistanvaihdoissa piti olla silloin tarkkana, sillä takaa saattoi hetkessä ilmestyä maanpäällisen raketin lailla kiitävä Audi tai joku muu automaan nelipyöräinen ohjus.
Jossakin Karlsruhen tuntumassa kiireet loppuivat. Kaikki kaistat olivat täynnä, ja edessä oli silmänkantamattomiin liikkumattomia autoja. Tai väliin oli sentään hiukkasen liikettä, kymmenen senttiä kerrallaan. Olimme kakkoskaistalla, mutta olisi pitänyt päästä liittymään oikealle. Ruuhka kesti toista tuntia. Ystävällinen rekkamies teki pikkuhiljaa sen verran tilaa, että saimme vaihdettua kaistaa. Anita oli tainnut pitää hieman silmäpeliä komean kuskin suuntaan…
Näin oli siis tullut koettua Saksan omituinen (toistuva) liikenteen jumittuminen eli Stau. Yhtenä syynä tällaiselle lienevät tietyöt, mutta taitaa olla muutakin, esimerkiksi äkkinäiset nopeuden muutokset jossakin kaukana ja niiden heijastusvaikutukset pitkälle taaksepäin.
Aikoinaan kaaosteoriassa puhuttiin (ainakin melko vakavasti), että perhosen siivenlyönti Karibian merellä voisi aiheuttaa myrskyn Euroopassa. Kun Audillaan kiitävä ”kaupparatsu Herman” iskee jarrut pohjaan jonkun ”tientukon” takia, niin kymmenen kilometriä takana oleva ”Frau Müller” juuttuu Volkswagenillaan paikalleen tuntikausiksi, ja kohtalotovereita riittää. Ehkä tarvittaisiin uusi Gauss, joka ratkaisisi tämän mutkikkaan matemaattisen spektaakkelin Saksan moottoriteillä…
Rovaniemi Ranskassa ja maan kuuluisuuksia
Ranskaan hurautettiin rautasiltaa pitkin mahtavan Rein-joen ylitse. Rekkaletkat olivat kadonneet, eikä muutakaan liikennettä juuri ollut kymmeniin kilometriin. Kapeata tietä reunusti lehtimetsä, jonne olisi tehnyt mieli jäädä kuuntelemaan lintujen laulua ja puiden huminaa. Pian olimme kuitenkin taas isolla tiellä, jossa oli myös pitkiä jyrkkiä nousuja ja moottorijarrutusta vaatineita laskuja sekä paljon tunneleita. Edessä, etelän suunnassa, odotti iso Lyonin kaupunki, ja oletin, että jokin ohitustie sille löytyisi. Ei löytynyt! Yhtäkkiä olimme keskellä tätä miljoonakaupunkia.
Lyonin suojelusenkeli
Viimeistään silloin koin, että Google Maps on teknologinen versio lapsuuden suojelusenkelistä (ja yritin tapailla Nana Mouskourin ihanaa kappaletta El Ángel de la guarda…). Tämä ihmevekotin (ja toinen maanpäällinen enkeli, Anita) johdatti meidät kaupungin läpi, pitkin upean Rhône-joen reunaa. Jokeen yhtyi kaupungissa vielä toinen mahtava virta, Saône. Näin Lyon oli jättimäinen versio Rovaniemestä, missä Ounas- ja Kemijoki kohtaavat. Näille seuduille voisi joskus palata, maistelemaan vaikkapa maineikkaita viinejä…
”Kieli on olemisen talo”, sanoi maineikas saksalainen filosofi Martin Heidegger (1889–1976; Freiburgin yliopisto, jonka läheltä mentiin). En osaa ranskaa, mutta espanjan kielen ”naapuritalossa asumisen” jälkeen ei sekään ihan mahdottomalta tunnu (kuten aiemmin).
Heideggerilla on ollut suuri vaikutus ranskalaiseen kirjailijaan ja filosofiin Jean-Paul Sartreen (1905–1980). Koulupoikana pidin esitelmän hänen (suomennetusta) teoksestaan Inho.
Osmo Pekonen (1960–2022) oli ranskalaisen kulttuurin tuntija (ja monen muunkin asian). Hän kuoli Ranskassa (Uzès; ajoimme tästä läheltä). Hän jaksoi muistuttaa ranskalaisen hengenelämän merkityksestä myös Suomelle. Olen tehnyt hänen elämänsä joistakin piirteistä muistokirjoituksen Solmu-lehteen; tuossakin jutussa useat mielenkiintoiset ranskalaiset nousevat esiin. Suurten hahmojen joukossa on esimerkiksi Simone Weil (1909–1943), ikävän ajankohtainen nykyäänkin. Kaija Saariaho on säveltänyt hänestä oratorion La Passion De Simone.
Ruotsin (ja Suomen) kuningatar Kristiina kutsui aikoinaan Tukholmaan ehkä (kaikkien aikojen) kuuluisimman ranskalaisen matemaatikon ja filosofin René Descartesin (1596–1650). Talvisaikaan kotinurkillaan tämä nerokas monsieur oli viettänyt päivät pitkät uuninpankolla, mietiskelemässä; sattuipa kerrankin hänen katseensa kohdistumaan katossa liikkuneeseen kärpäseen, ja eurêka…, système de coordonnées, koordinaatisto oli keksitty!
Kristiina ja kylmä Pohjolan kaupunki osoittautuivat Descartesille kohtalokkaaksi, sillä hän kuoli sinne helmikuussa. Ehkä kuningatar oli säästänyt polttopuissa.
Niin…, jo nämä suppeat matkalaisen havainnot patistavat kiinnittämään enemmän huomiota Ranskaan; ja olisipa hienoa oppia maan kieltä!
Tarragona
Vihdoinkin siis Espanjassa! Näemme lempeän lämpimästi aaltoilevaa Välimerta, uimaan! Ehkä tässä reissussa on sittenkin järkeä…
Tarragona tuntui niin miellyttävältä, että päätimme viettää siellä ylimääräisen yön – ja levätä kunnolla. Jalkauduimme hotellista kaupungille, ja sen iloinen syke tarttui vähän meihinkin.
Ukrainalainen rekkakuski, dyákuyu, kiitos!
Viimeisen yömme vietämme siistissä ja kohtuuhintaisessa motellissa pienellä paikkakunnalla Granja de Rocamorassa (y gracias Miguel por tu amabilidad eli Miguelille kiitos ystävällisyydestä). Mieliala on hyvä, enää yksi päivä majapaikkaamme Benalmádenaan. Matkaa on vajaat 500 km, joten ehdimme sinne helposti valoisaan aikaan… Mutta, pian lähtömme jälkeen iskee Hondaan horkkatauti, sen ratti alkaa vapista rajusti. Pelottaa. Tieltä, vilkkaan liikenteen joukosta, pitää päästä äkkiä pois, siispä koukkaus ensimmäisen huoltoaseman pihaan! Mielen valtaa neuvottomuus. Mitä nyt? Mistä on kysymys? Löytyisikö joku, jolta voisi pyytää apua?
Huoltoaseman takana, kulahtaneen oloisen rekan vieressä, kaksi miestä laittaa itselleen ruokaa. Ehkä he voisivat auttaa? Yritän englanniksi selittää ongelmaani. Miehistä nuorempi ymmärtää jotakin, vanhempi ei mitään, eikä heitä näytä hätätilanteeni lainkaan kiinnostavan. Kysyn silti, mistä he ovat. Ukrainasta. Teen lähtöä ja samalla kerron itse olevani Suomesta, ja että olemme heidän puolellaan. Ei mitään vaikutusta silläkään. Lampsin takaisin Hondan luokse. Menee jokin aika siinä ihmetellessä (ja sopimattomia sanoja suusta päästellessä).
Sitten vanhempi ukrainalainen ilmestyy kuin ilmestyykin paikalle. Puhumme käsillä. Käynnistän auton, avaan konepellin. Ei mitään. Teemme pienen koeajon. Sen verran olen epäluuloinen, että ajan itse. Hän istuu viereen ja ottaa tuntumaa vapisevasta ohjauspyörästä. Takaisin entiselle paikalle. Hän osoittaa käsillään, että tarvitaan tunkkia. Puramme täpötäyden tavaratilan, vararenkaalla on siellä oma syvennys ja tunkki on sen kyljessä. Nostan vuorotellen auton etupyöriä hieman ylös. Ei ylimääräisiä välyksiä. Etuakselisto kunnossa. Auto alas. Tuumaustauko. Ukrainalainen kuljettaa kättään kuin vyöhykehoitaja vasemman etupyörän pinnalla. Nyt hän löytää vian. Rengas on notkahtanut keskeltä sisään päin, teräsvyöt ovat menettäneet lujuutensa.
Nilkuttamalla Benalmádenaan
No, tässä autossa on sentään vararengas, tosin erilainen kuin muut. Se alle, ja lähimpään rengasliikkeeseen Santomeran kaupunkiin. Ei löydy sieltä sopivaa, ja lisäksi saamme epäkohteliasta palvelua (tähän asti meille todella harvinainen kokemus Espanjasta). Toinen rengasliike, ei löydy sieltäkään. Rikkoutuneen renkaan koko 225/60 R18 saa aikaan vain käsien heiluttelua. (Benalmádenasta löytyi myöhemmin mainio liike, jonka tehokkuus ja ystävällisyys palautti taas uskoa Espanjaan.)
On tuhrautunut jo neljä tuntia parasta ajoaikaa. Ei auta muu kuin yrittää nilkuttaa Benalmádenaan, jossa meillä on tilapäinen asunto varattu kuukaudeksi. Matkasta tulee pitkä ja hermostuttava. Vararengas on kuin hevoskärryjen puupyörä, ja auto puoltaa koko ajan vasemmalle, vaikka nopeus on enintään 70 km/h. Pimeys saapuu aivan liian aikaisin. Toisissa olosuhteissa tämä karu, vuoristoinen Välimeren tie (Almería, Motril, Nerja ym.) olisi voinut olla upea. Nyt se ei sitä ollut. Mutta vielä me sinne palaamme!
Pääkuva iStock
Teksti Jaska Poranen
Lue lisää:
-
Koti Espanjasta – mistä kaikki sai alkunsa?
Koira vieköön! – Muutetaan maalle ja hankitaan koira, eikö se olisi sinustakin aivan ihanaa? kysyy Anita.– Mikäpä siinä, vuh vuh, vastaan juuri rakastuneen höveliydellä. Parikymmentä vuotta sitten min… -
Kodinvaihto Espanjaan vie keskelle paikallista elämää – Aila ja Juha Haapaniemi kertovat kokemuksistaan erilaisesta turismista
Vuosina 2008–2009 Suomen talous oli erityisen heikossa kunnossa. Myös Aila ja Juha Haapaniemen kodissa elettiin tuolloin tavallista niukempia aikoja. Pariskunta pohti edullisempaa vaihtoehtoa perintei… -
Eläkkeellä Gran Canarialla – Itta ja Tuula Matulan arki auringossa toteutuu pienellä budjetilla
Elämme täällä Kanarialla ihan tavallista arkea. Asumme yhteisessä asunnossa ja jaamme kotityöt. Kaksoissisarukset Itta ja Tuula Matula viettävät toista talveaan Gran Canarian Maspalomasissa. Eläkkeell… -
Kaksi maata pitkin matkaa Espanjaan – Lauran ja Suvin matkakertomukset
Laura Lappalaisen matka Mallorcalle Laura Lappalainen koki teini-ikäisenä ahdistavan lentomatkan. Kokemus vaikutti häneen niin voimakkaasti, että perhe siirtyi matkustamaan maata pitkin. Nyt helsinkil… -
Jukka Järvensivu – eläkeläislentäjän päivät Torreviejassa ovat touhua täynnä
Elämä on täällä mukavaa ja rauhallista. Olemme vahvasti kiinni tässä yhteiskunnassa. Tilastojen mukaan syyskuusta 2023 syyskuuhun 2024 Alicanten maakuntaan muutti 17 uutta eläkeläistä joka päivä, mikä…
