Koti Espanjasta – avaimet vihdoin käteen
Voi noita rakkaita länsinaapureitamme, kateeksi käy, huonekalujakin myyvät ympäri maailmaa, myös Espanjassa, vad fint! Tosin aikoinaan jo äkeä (sellaisiakin ruotsalaisia on joskus ollut) sanojen säilämestari A. Strindberg kielsi kadehtimasta ketään. Yritetään, vaikka koville ottaa. Heidän nelikirjaimisista tuotteistaan (IKEA) kokemuksemme ovat melko myönteisiä, varsinkin kun olemme käyttäneet asentajapalveluita tavaroiden kokoamiseen.
Kalustealalta on nyt toki kertynyt muutakin muisteltavaa, kuten seikkailemaan lähtenyt muhkea nojatuoli, joka ensi alkuun ei halunnut mennä kotiinsa Valenciaan, vaan asusteli meidän ilonamme pitkään, liian pitkään (tämä tapaus ei liity edellä mainittuun neljään kirjaimeen).
Yleispäteviä neuvoja kalusteiden hankintojen ongelmatilanteisiin Espanjassa on vaikea antaa. Ehkä kuitenkin yksi: yritä varmistua ennen lopullista tilaamista (ja maksamista), mihin oikeasti voi valittaa, jos asiat menevät pieleen. Niin, pieleen voivat mennä monet muutkin asiat. Mikä silloin auttaa? No, vaikkapa poistuminen muutamaksi kuukaudeksi Intiaan ja Jooga Nidra…
Avaimet Torreblancaan, mutta sähköt puuttuvat
Sekin päivä vihdoin koittaa, että saamme avaimet Torreblancan kotiimme. Tätä olemme odottaneet jo kuukauden vaatimattomassa vuokra-asunnossa Benalmádenassa, erikoisessa sokkelokompleksissa. Siellä olisi jopa muinainen antiikin sankari Theseus voinut eksyä. No, häntä auttoi rakastettu Ariadne lankakerällään, ja minulla on turvanani vähintään Ariadnen veroinen uupumaton Anita; hänellä tuntuu olevan loputon energiavarasto…
Minun voimani alkavat kuitenkin ehtyä. Pitkä ajomatka, loputtoman odottelun luoma epävarmuus, nukkumattomuus, labyrinttilokerossa asuminen ja eräät muutkin vastoinkäymiset, ne kai nyt syövät tätä miestä.
Pääsemme Torreblancan asuntoomme. Vesi sinne tulee, rakentajan jäljiltä, sähkö ei, vaikka meille on muuta lupailtu (ennen varsinaista sähkösopimusta). On yhtä ja toista huomautettavaa, mutta ehkä tästä silti vielä hyvä tulee, jonakin päivänä… Asumaan emme voi vielä tänne jäädä, eihän täällä ole edes sänkyjä, eikä mitään muutakaan, mutta tästä se alkaa…
Pakko varata viikoksi kohtuuhintainen hotellihuone Fuengirolan keskustasta, poliisiasemien (luit oikein, kaksin kappalein: Policía Nacional ja Policía Local) sekä bussilinjan 1 läheisyydestä. Kuljemme päivittäin hotellilta Torreblancan asunnollemme ottamaan vastaan tilaamiamme kalusteita. Matkan ensimmäinen etappi Los Bolichesiin taittuu bussilla L1 (minähän olin päättänyt, etten koskaan enää aja autoa, kun olimme selvinneet Euroopan läpiajosta…), jossa vaihdamme Torreblancaan kulkevaan bussiin L5.
Lompakko varastetaan, puhelin säästyy
Yhtenä päivänä olen erityisen väsynyt, ja sen pistää merkille joku, jonka ansaintalogiikka poikkeaa meistä tavallisista veronmaksajista, nimittäin rosvo. Bussi L1 on täynnä matkustajia, on keskipäivä. Kun odottelen ylös Torreblancaan lähtevää autoa, huomaan olevani ilman lompakkoa. Se on napattu pienestä olkalaukustani, ihan silmieni alta.
Jostakin syystä puhelintani ei ole viety, vaikka se on ollut lompakkoni vieressä (mitään armeliaisuutta tämä ei varmaankaan ole ollut, ja syy taitaa jäädä arvoitukseksi; ehkä bussissa on ollut joku teräväkatseinen paikallinen la señorita Marple).
Niinpä nopeasti luottokorttieni (Suomesta ja CaixaBankista) asetusten kimppuun! Mitään niillä ei ole ehditty (tai uskallettu) maksaa, eikä nostaa rahaa. Tämä hieman helpottaa tukalaa oloani. Olen silti ilman ajokorttia, eurooppalaista ja suomalaista sairausvakuutuskorttia, ja lompakossa ollutta käteistä. Molemmat pankkikorttini pitää kuolettaa. Uuden suomalaisen kortin tulen saamaan vasta Suomessa, mutta korvaavan espanjalaisen kortin saan aika nopeasti (kiitos CaixaBankin ihanan Elisan) – ja pystyn siirtämään puhelimellani tuolle tilille käyttörahaa.
Leimoja ja byrokratia
Policía Localissa minuun suhtaudutaan ystävällisesti. He ottavat henkilötietoni ylös ja lupaavat ilmoittaa, jos joku sattuisi palauttamaan lompakon. Mitään ei kuitenkaan kuulu. On tehtävä rikosilmoitus Policía Nacionaliin.
Siellä tämä minua syvältä viiltänyt rötös ei selvästikään kuulu rikoshistorian mielenkiintoisimpiin tapauksiin. Oikeastaan tuntuu, että minä se olen, joka on tehnyt jotain väärää (haukkumiset – ihan ansaitut – olin jo saanut Anitalta). Pitkästynyt poliisimies kyselee jotakin ja lätkäisee sitten kolme sinistä leimaa kuulustelupöytäkirjaan.
Saan myöhemmin vakuutuskorvausta 40 euroa. Sitä varten on ensin lähetettävä toistakymmentä tositetta vakuutusyhtiölleni (ei parane aina vain espanjalaista byrokratiaa soimata). Näillä (laivalipuilla, majoitusmaksuilla yms.) saan todistettua, että olen maksanut luottokortillani matkakuluista enemmän kuin puolet, mikä on välttämätön ehto korvauksen saamiselle (olisi saanut jäädä anomatta).
Hulvaton sanataisto ruuhkabussissa
Linjalla 1 on ollut myös hauskaa. Kerrankin ruuhkabussiin tulee vanhempi mieshenkilö, boheemi, tai laitapuolen kulkija, miten tämän nyt sanoisi. Kuljettaja taitaa loukata hänen arvokkuuttaan huomauttamalla hänelle jotakin, ehkä matkalipusta – tai sen puuttumisesta. Tämä señor, kenties teatteriuralta ruuhkabussien viihdyttäjäksi siirtynyt, sangen sivistynyt herra, ei jää sanattomaksi.
Saatuaan istumapaikan (ehkä joltakin kohteliaalta koululaiselta, minullekin on käynyt näin, gracias) hän alkaa huudella kuljettajalle kaikenlaista; taitaa hän siinä käydä läpi Espanjan värikästä historiaakin, taiteilijoiden ja eläkeläisten kohtelua unohtamatta.
Vaan eipä ole kuljettajakaan mikään tuppisuu. Hulvaton sanataisto jatkuu pitkään. Kielellinen, molemminpuolinen sanataituruus on sitä luokkaa, että iso osa huutelun hienosyisistä sävyistä menee ohi minun ymmärrykseni. Mutta monet muut matkustajat räjähtävät tuon tuostakin hulvattomaan nauruun.
¡Sähköä!
Alkaa olla pimeä. Kömmimme vuoteeseen. Sängyt meillä sentään jo on, ja niissä kunnon peitot. Taskulamppu (sähkölaite tämäkin) käteen ja kirja toiseen. Mikäpä tässä, ei pimeää tarvitse pelätä, ehkä jo huomenna, mañana, saadaan sähköt…
Sähkön salaperäinen tarina: Faradaysta Teslaan ja meripihkasta “electricityyn”
Sähkössä sinänsä on salaperäisyyttä, ainakin maallikolle. Britti Michael Faraday (1791–1867), nerokas kokeilija ja uranuurtaja näissä asioissa, joutui aikoinaan tiukkaan tenttiin. Vaikutusvaltainen poliitikko (tieteen rahoitus taisi olla tiukassa syynissä tuolloinkin) epäili, mahtoiko Faradayn puuhailuista olla jotain hyötyä. ”Jonakin päivänä, sir, te tulette verottamaan sitä”, oli kuuluisa vastaus…
Faraday keksi dynaamisen yhteyden sähkön ja magnetismin välillä, sähkömagneettisen induktion. Tästä seurasi (pikkuhiljaa), että esimerkiksi koskien virtausvoima pystyttiin muuntamaan sähköksi. Yksi värikkäimmistä ja tärkeimmistä hahmoista tässä oli Nikola Tesla (1856–1943), maahanmuuttaja Yhdysvaltoihin, taustaltaan serbi. Ilman häntä amerikkalaisten (ja meidän muidenkin) sähkön jakelun tekniikka olisi voinut jäädä surkeaksi. Ja vielä, taitaapa eräs nykypäivän automerkkikin liittyä tähän hahmoon…
Mutta jo muinaiset kreikkalaiset, kuinkas ollakaan, hankasivat meripihkaa villavaatteella ja huomasivat jänniä, sähähtäviä asioita. Tähän liittyen esimerkiksi espanjassa sähkö on la electricidad (usein myös helpompi sana la luz, on käytössä, joka tarkoittaa myös valoa) ja englannin kielessä se on electricity. Näiden sanojen tausta on kreikkalaisten meripihkaa tarkoittavassa ilmaisussa. Arvoisa lukija, paina nämä sanat nyt jo mieleesi, jos olet hankkimassa uutta asuntoa Espanjasta!
Kymmenen päivän pimeys selätettiin joogalla ja Los Pacosin kahvihetkillä
Me asuimme kymmenen päivää ilman sähköä, sähkösopimuksen tekemisen jälkeen, uudessa kodissamme. Olisipa ollut edes meripihkaa, jota olisimme voineet hangata. Mikä siinä kesti niin kauan? No, sähkömittari kun piti asentaa erikseen. Isokin homma? Ei se siltä kyllä vaikuttanut. Meillä oli hyvät näkymät siihen sähkökaappiin, mihin niitä asennettiin. Yhden mittarin laittaminen paikalleen näytti kestävän kolmisen minuuttia…
Tätä laitetta, sähkömittaria, odotettiin pitkään. Sähköt räpsähtivät päälle heti kun se oli asennettu.
Saimme siis aikanaan sähköt, juhlapäivä sekin. Ei tässä ollut tarkoitus valittaa, eihän meillä mitään hätää ollut, ehkä kuitenkin hieman sopii ihmetellä…. Se toki tuli selväksi, kuinka hankalaa on olla ilman sähköä (taitaisi tekoälykin mennä hiljaiseksi ja toisen naapurimaamme julmuutta Ukrainassa sopii myös miettiä).
Myönteisiä puolia oli kyllä niitäkin: Anitan Jooga Nidra ja uusi, rauhoittava hengitystekniikka, minulle ennen kokemattomia, hienoja ja mielenkiintoisia oppeja…, niin, ja toimivia! Sähköopin kertausta, voi kuinka jänniä asioita maailmassa riittää, niitäkin; sanojen taustoja, Elias Lönnrot (1802–1884)oli ehdottanut sähkölle sanaa lieke, säväyttävää …, itse meripihkallakin (kaunis sana espanjassa, el ámbar) on mitä huikein tarina kerrottavanaan, ja tehdään siitä korujakin…
Tuossa pienessä surkeudessa oli myös liikuttavaa saada ladata puhelinta eräässä Los Pacosin ruokapaikassa sekä keskustella samalla vaikkapa arabian kielen hienouksista, espanjaksi kylläkin. Tässä ystävällisessä paikassa sai myös kahvia! (En käsitä tänäkään päivänä, kuinka jo pikkulapsena Pispalan mummonsa kanssa kahviin tottunut Anita, ”kahviratti”, kuten häntä anoppikin kutsui, oikein selvisi…). Aina tuossa ravintolassa myös jaksettiin kannustaa, että asiat kyllä järjestyvät.
Asumisen aloittelua Torreblancassa
Tuolla kellarissa Honda odottaa. Ehkä isäntä sen vielä sieltä noutaa – kunhan on pyörtänyt puheensa autoilun lopettamisesta.
Tilapäisessä asunnossamme Benalmádenan sokkelotalossa oli ongelmia parkkihallin oven avaamisessa liittyen kaukosäätimeen, el mando a distancia. Samantyyppisiä vaikeuksia oli myös Torreblancassa. Ensi alkuun jouduin jättämään Hondan viikoksi läheisen, pienen puiston viereen. Se pärjäsi siellä ihan hyvin. Sinänsä tuuria, että tuollainen paikka löytyi. Tulipa taas kannettua tavaroita…
Kuntoilutilamme viimeistelyä odotellaan, mutta löytyy lähistöltä ulkoakin yhtä ja toista.
Torreblancan sijainti on meille aika sopiva. Merenranta on parin kilometrin päässä, ja siihen suuntaan meneminen kävellen on helppoa. Takaisin tullessa joutuu kovemmalle, Torreblanca on korkealla. Toisaalta bussiyhteydet ovat hyvät sekä halvat. Paras ruokakauppa on Los Bolichesin asemalta puolisen kilometriä ylöspäin. Sieltä kassit täyteen, ja asemalta bussilla kotiin.
Intialainen ravintola on meiltä parin sadan metrin päässä, mutta alhaalta Fuengirolasta löytyy kohtuuhintaisia herkuttelupaikkoja loputtomasti lisää.
Torreblancan järeätä kompleksia.
Möykky!
Ainakin yksi espanjan kielen sana tulee tuttuakin tutummaksi Torreblancan muuttopyörteissä: la butaca, nojatuoli! Siinä tuo nököttää, tuo outo jätti, mahtavana ja painavana. Väliin se yrittää tekeytyä pieneksi ja syyttömäksi kuin aikoinaan Anitan Bernin paimenkoira Essi. Poikien sängyn peitto oli aina koiran karvoissa, kun perhe palasi kotiin päivän riennoista. Essiä ei peiton päällä silloin (enää) näkynyt, ei sillä ollut lupaa sellaiseen. Tosin Anita koirankasvattajana ei ole tainnut olla tiukimmasta päästä… Tehtiin abduktiivista päättelyä Sherlock Holmesin tapaan. Minäkö? Älkää minua katsoko…, etsikää toinen syntipukki, on niitä muitakin koiria…
Revolverimies C. Eastwood murahtaa eräässä länkkärissään, että luku kuusi on täydellinen luku. Niinpä olimme tilanneet (ja maksaneet) juuri kuusi (tämä matemaatikon tausta…; järkevällä Anitalla kyllä taisi olla muitakin perusteita) tuolia keittiömme ison pyöreän pöydän ympärille. Eräänä päivänä, marraskuussa, pari kiireistä nuortamiestä kippaa meille nokkakärryillään kaksi isoa pahvilaatikkoa. Kiittelemme ja kuittaamme; vähän siinä ehdimme kyllä ihmetellä pakkauksien erilaisuutta. Kaverukset liukenevat nopeasti paikalta. Innokkaasti ryhdymme tutkimaan ylen määrin teipattuja paketteja.
Ensimmäisestä paljastuukin kolme tuolia, ei sentään kuutta, siispä toisen kimppuun! Onpa outo möhkäle, joku nerokas uusi espanjalainen pakkausidea tämä. Ei, ei, ei! (ja ruma sana potenssiin kolme): täällähän näyttää olevan nojatuoli…! Ei me tämmöistä tilattu… Soitto äkkiä pojille (näin uskoimme, joku numero meillä oli): eivät ymmärtäneet mitään, tai olleet ymmärtävinään.
Sähköpostia Valencian rouvalle – väärinkäsitys selvisi
Möykkypaketin kyljessä on jonkun naisen sähköpostiosoite. Siispä sinne postia, kiukkuista! Miten käy? Takaisin singahtaa vähintään yhtä äkäinen sanasarja, espanjalaisella nopeudella, huh! Ottaa aikansa, tyhmä kun olen, että käsitän lähettäneeni postia sille ihmiselle (Valenciaan, aika kaukana Torreblancasta…), jolle nojatuolin olisi pitänyt mennä. En siis sille tunarifirmalle, joka on vastuussa tästä sähläyksestä. Hänelle on tullut kolme tuolia…, meidän tuolimme! No, kun aikamme olemme viestitelleet, tämä väärinkäsitys selviää, pyytelemme toisiltamme anteeksi ja näemme asiassa jopa jotain huvittavaa. Mikä ruljanssi!
Kadonneet tuolit ja kotiutunut nojatuoli
Nojatuoli sentään haetaan meiltä kolmen viikon jälkeen pois. Samat harvasanaiset kaverukset kuin ennenkin ovat asialla. Kolmea puuttuvaa tuolia heillä ei ole, eivätkä he tunnu tietävän, edelleenkään, tuon taivaallista koko sekamelskasta. Valencian rouvalta ne oli kyllä joku hakenut pois.
Ongelma ei tänä päivänäkään (helmikuussa) ole vielä ratkaisuansa löytänyt. Olemme kirjoittaneet lukemattomia kertoja tavaran ”toimittajalle” (kiitos Valenciaan, sieltä saimme reklamaatio-osoitteen) mutta reagointi on ollut lähinnä venkoilua, vastuun pakoilua. Mustan huumorin puolelle menee sekin, että aina yhteydenottomme jälkeen tulee viesti (väsymättömältä robotilta kai), missä tiedustellaan tyytyväisyyttämme ”palveluun”.
Fiesta-haaveita
Tätä kirjoittaessani pistän viestiä Valenciaan ja kyselen (varovaisesti, ei kannata ärsyttää näitä tulisia espanjalaisia…), onko nojatuoli jo saapunut kotiin. On! Komeasti siellä on olohuoneen jo vallannut, vastaa minulle tyytyväinen emäntä. Onnittelen häntä seikkailijan kotiutumisesta. Kirjoitan myös, että jos me jonakin päivänä saamme keittiöömme, maailmalla ties missä orpoina vaeltelevat tuolimme (onpa tullut tämäkin sana tutuksi, la silla, tuoli), niin järjestämme Torreblancassa sellaisen fiestan, mitä Espanjassa ei ole ikinä ennen nähty!
Kaikkien aikojen fiestaa odotellessa, heti kun olemme saaneet kolme tuoliamme…; kuvassa niistä kaksi.
Tanssia (Paso Doble, Cha-cha, Merengue…, vähän mahdottomia vielä minulle nämä askelkuviot, ei Anitalle, mutta aikaa treenaamiseen taitaa olla…), ruokaa, musiikkia (La Delio Valdezin kappaleella Inocente, Viaton, voisi aloittaa, vaikka siinä tuo ”viaton” ei taida nojatuoli, la butaca olla…), ilotulitteita… ¡También la señora de Valencia bienvenida! eli Rouva Valenciasta, myös tervetuloa!
Kutsu sähkötetään myös Villiin länteen, mutta, revolveriin tällä kertaa vain paukkupatruunoita Clint! Sitten, please, täydellisen luvun määrä ilmaan: pam, pam, pam, pam, pam ja pam!
Ehkä kaikki vielä hyväksi kääntyy – ja tuolit tulee.
Pääkuva iStock
Artikkelin kuvat ja teksti Jaska Poranen
jaska@espanja.com
toimitus@espanjacom
Lue lisää:
-
Koti Espanjasta – Suomalaisena monikansallisessa taloyhteisössä Torreblancassa
Anita ja Jaska ovat nyt kiinteistönomistajia Fuengirolan Torreblancassa. Kaiken kaikkiaan meitä on taloyhteisössämme noin 70: ainakin espanjalaisia, ranskalaisia, sveitsiläisiä, hollantilaisia, tanska… -
Koti Espanjasta – autoillen Suomesta Espanjaan
Pitkä ja rasittava automatka Suomesta Espanjaan voi olla vaivan arvoinen. Silloin taatusti konkretisoituu se, kuinka kaukana Aurinkorannikko monessa mielessä on. Ajomatkan jälkeen kyllä vannoin, etten… -
Koti Espanjasta – mistä kaikki sai alkunsa?
Koira vieköön! – Muutetaan maalle ja hankitaan koira, eikö se olisi sinustakin aivan ihanaa? kysyy Anita.– Mikäpä siinä, vuh vuh, vastaan juuri rakastuneen höveliydellä. Parikymmentä vuotta sitten min…
