Se on taas aika juossut sellaista vauhtia, että kuurankukkiin kietoutuneen puun alla ja myös täällä palmun alla eletään jo marraskuun puolta väliä. Nyt sitten alkaakin virallisesti joulun aika, ainakin tämän rouvan omassa kalenterissa.
Suomessa asuessani leivoin ensimmäiset joulutortut sen kunniaksi, kun “Pilvi pieni pehmoinen, pimpeli pompeli pom, heitti lumihiutaleen.” Tätä ihanaista lastenlaulua tuli silloin lauleskeltua, mutta täällä tätä maagista hetkeä odottaessa jäisi kyllä ne tortut leipomatta.

Nyt leivotaan!
Joten viime viikolla käärimme hihat ja aloimme leipomishommiin. Niin ja nuo leipomishommatkaan ei ole niin yksinkertaisia täällä, kuin siellä kotoisessa Suomessa. Täällä on nimittäin konkretisoitunut se, että leipominen on välineurheilua.
Jos ei ole niitä tuttuja välineitä, kuten Sunnuntai jauhoja, tasakokoisia kananmunia, Myllyn Paras Torttutaikinaa, Pirkka leivinjauhetta ja uunia, joka toimii niinkuin uunin kuuluisi toimia, niin tilanne voi vähän mutkistua. Ja leivontatuotokset voivat olla vähän yllätyksellisiä. Pannukakkuja. Niin, siis myös silloin, kun tarkoituksena on leipoa jotain muuta kuin sitä ihka ihanaa “Maailman parasta pannukakkua.”
Kyllähän täältäkin kaupoista löytyy samantapaisia leivontatarvikkeita, mutta kun ne on pakattu vähän erilaisiin paketteihin. Suomessa mieheni ehdoton kokkausbravuuri oli hänen legendaarinen pitsansa. Sellainen kunnon paksumpi pohjainen pepperonilla ja reilulla juustolla päällystetty pitsaperjantain kruunu. Pitsa, jota ei koskaan jäänyt seuraavalle päivälle.
No täälläkin tuli sitten lopulta se päivä, jolloin pyysin häntä taikomaan tätä ihanaista herkkua. Ja ei muuta kuin tuumasta toimeen, ja kauppaan ostamaan tarvikkeita. Taikina valmiiksi, ja pitsa uunin kautta pöytään tarjolle.
– Ihanaa, pitkästä aikaa tätä herkkua, mietin mielessäni, samalla kun ihmettelin kuinka ohut pohja pitsassa oli. No, ei anneta sen häiritä, ja ei muuta kuin herkuttelemaan!
No miltäs se pitsa sitten maistui? No sanotaanko näin, että maku oli hieman erikoinen. Suorastaan kummallinen. Otin toisen haukun ja kolmannen, kunnes kainosti totesin, että aika jännän makuista tämä pitsa kyllä on. Mitäköhän jauhoja siinä on käytetty? Mieheni kipaisi jauhopussin näytille ja kyllä, ne olivat vehnäjauhoja, kun paketissa luki Harina de Trigo.

– No mitäköhän kuivahiiva käytit, kun pohja ei kohonnut ollenkaan?
Ja niin selvisi tämän “pitsaelämyksen” arvoitus. Mieheni oli napannut kiireessä kaupasta tutun näköisen paketin, joka näytti kuulemma ihan samalta kuin suomalaisen Lidlin kuivahiiva. Muuten hyvä yritys, mutta kun tuon tutun näköisen paketin kyljessä luki, että Azucar vainillado, joka siis tarkoittaa vaniljasokeria.
Okei. Tämä selitti kyseisen pitsan hieman erikoisen, tai sanottakoon nyt ihan suoraan, että karmaisevan maun. Pepperoni ja vaniljasokeri eivät sovi yhteen. Eli tarkkana saa olla kaupassa. Malttia ostoksille ja Google-kääntäjä käyttöön!

Viime viikon tähtisilmähetkeni
Viime viikonloppuna tänne iski ei takatalvi, vaan takakesä. Sellaista käsitettä ei ole Suomessa tullut käytettyä, mutta jotenkin se kuvaa sitä, kuinka yhtäkkiä täällä lämmöt nousivat takaisin hellelukemiin. Ja mitä tekee silloin tämä suomalainen rouva? No suuntaa tietenkin rannalle, koska kun vielä on kesää jäljellä, niin silloin siitä pitää ottaa kaikki irti!

Pakkasimme rantakassit ja suuntasimme junalla Torremolinosin legendaarisille pelipaikoille. Aamupala mainiossa Samba-baarissa ja ihanaa maisemareittiä niin upean Torremolinosin hautausmaan kautta rannalle. Rannalle, jossa meidän lisäksi oli lähinnä turisteja, jotka olivat tulleet jostain pohjoisemmasta kolkasta kylmää pakoon.
Tämä, jos mikä lisäsi iloa ja kiitollisuutta siitä, että voi perussunnuntaina vain suunnata paikkaan, mihin jotkut matkustavat kaukaa viettämään lomaansa. Niitä vuoden parhaimpia hetkiä.
Siellä me olimme marraskuussa. Rannan rauhassa, varpaat hiekassa katselemassa kuinka aurinko heijastuu miljoonien timanttien lailla meren pinnasta. Satumaisen kaunista. Hetki, jolloin oli niin hyvä vain olla hiljaa. Yhdessä.

Aika moni rantabaari, joita chiringuitoiksi täällä kutsutaan, olivat pakanneet aurinkovarjot ja rötköttelypedit talvitauolle. Mutta onneksi yksi ehdoton lempipaikkamme oli vielä avoinna meitä varten.
Siellä se koko päivä ja ilta menikin. Auringon laskettua siirryimme syömään ravintolaan, joka on niin upeasti sisustettu. Ja kun ruoka, juoma ja seurakin oli mitä ihanaisinta, niin minustakin tuntui, kuin olisin ollut lomamatkalla. Viettämässä vuoden ihanaisimpia hetkiä, kaukana arjen huolista.

Kohti uutta viikkoa
Tällä viikolla upotan varpaani hiekkaan ja suuntaan rannalle seuraamaan aaltojen ikiaikaista liikettä, koska minä voin ja koska minä haluan. Haluan nauttia kaiken keskellä elämän minulle tällä hetkellä tarjoavista mahdollisuuksista. Mahdollisuuksista, mitä minulla ei ole aina ollut, eikä tule aina olemaan.

Tämän viikon keskiviikkona astun lavalle Fugesingersin konsertissa, ja viikonloppuna suuntaan Salon Varietes -teatteriin, tähän sympaattiseen pieneen helmeen, joka löytyy pieneltä aukiolta Fuengirolan keskustasta. Siitäpä kertonen lisää vielä myöhemmin.
Tällä viikolla on myös mahdollisuus mennä katsomaan Irwinille-musiikkinäytelmää, pelata yhdessä mölkkyä tai mennä Fuengirolan muraaliteosten viralliseen avajaisjuhlaan. Muun muassa.
Toivotankin meille kaikille ihanille ihmisille mitä ihaninta viikkoa. Pysähdytään kaiken kiireen ja touhun keskellä ihmettelemään vaikka taivaalta leijuvan lumihiutaleen täydellisyyttä, sinun lempi-ihmisesi silmien syvyyttä, oman hymysi ihanuutta tai kukan terälehtien väriloistoa.

Vaikka välillä elämä tarjoaa vähän liikaa sitä katkeraa kalkkia, asioita, joita ei olisi uskonut tapahtuvan, niin varsinkin silloin on tärkeä pysähtyä. Katsoa hetki ympärilleen. Hengittää. Ja todeta, että nyt. Juuri Nyt kaikki on hyvin.
Niin ja tervetuloa taas ensi viikollakin Ellun kaa Espanjaan!
Lue aiemmin julkaistut Espanjassa Ellun kaa! -blogitekstit:
Espanjassa Ellun kaa!
Pääkuva Espanja.Com
Kuvat Ellun arkisto ja Espanja.Com
ellu@espanja.com